Huomentapäivääiltaa

Minä täällä taas vaihteeksi pitkähkönmoisen tauon jälkeen inspiroiduin ottamaan valokuvia (joista lisää tulevaisuudessa) ja siitä tuli mieleen että vosihan sitä taas tännekin jotain rustailla. Kevät on ollut varsinaista vertikaalista vuoristorataa, mutta kriisit kasvattaa, näinhän se on. Kun suurista mullistuksista on saanut otettua tarpeeksi etäisyyttä, pystyn jo paremmin käsittelemään tapahtumia järki- kuin tunnepohjaisesti ja uhraamaan yhä vähemmän energiaa negatiivisten asioiden mielessäpyörittelemiselle.

viimeinen koeviikko lukion tokaluokkalaisena = hallittu kaaos

Ihmissuhteet ovat syvältä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Parhaassa tapauksessa saa kuitenkin ympärilleen myös niitä ihmisiä, jotka tuovat toisia vähemmän päänvaivaa -- tai pitävät sinua jokseenkin siedettävänä! Olen siis älyttömän kiitollinen kaikista ystävistäni ja puhun nyt ihan jokaisesta teistä. Kaikenlaisia koukeroita tulee ja menee, mutta on ihanaa, että tosiystävyys kestää välillä täysin utopistisiakin juonikäänteitä! Ei ole itsestäänselvyys omistaa hauskoja, ymmärtäväisiä, fiksuja ja vähemmän fiksuja sielunsiskoja, joiden kanssa jakaa asioita ja saada aikaan muistoja keinutuolipäiviä piristämään. 

Kulunut lukuvuosi on ollut tähän asti ehdottomasti shokeeraavin ja opettavaisin, pääasiassa ehkä tuota ensimmäistä. Niin paljon on vielä opittavaa sekä itsestä että täällä telluksella tallaamisesta, että ajoittain oppimisen tuska on vetänyt mielialani millon mihinkin kiven koloon. Synkimpinäkin hetkinä sitä on vain pitänyt pitää lujasti kiinni suhteellisuudentajun rippeistä, jotteivät tilanteet ole päässeet paisumaan omassa mielessä täysin vääriin svääreihin. Päättömät puheripulit ja toisten mielipiteiden vastaanottaminen mieltä painavista asioista on itselleni ollut se voimavara numero uuno, ovat ne kuulevat korvat sitten äidin, ammattiauttajan tai ystävän päässä. 

Yksi kuunteleva karvakorva

Tilanteiden, joille itse ei voi tehdä enää mitään, murehtiminen ja vatvominen ovat nyhtäneet veronsa koulumenestyksestä ja jaksamisesta muillakin elämän osa-alueilla, minkä vuoksi en voisi olla iloisempi juuri alkaneesta kesälomasta! Se antaa sekä mahdollisuuden niiden asioiden tekemiselle, joista aidosti nauttii, ilman huonoa omatuntoa siitä että pitäisi olla tekemässä jotakin oikeasti hyödyllistä, että myös tilaisuuden aloittaa jokseenkin puhtaalta pöydältä syksyllä. 

Nautitaan kesästä ja elämästä 

<3: Sanna-Mari

...ton tammikuu

Moni varmasti huokaa helpotuksesta huomenna, kun perinteisesti elämäntapojen uudistamiselle omistettu tammikuu jää taakse ja se tipallinen, lihallinen tai sokerillinen helmikuu kääntää meille hymyilevät kasvonsa ja toivotta tervetulleeksi takaisin tavalliseen, kuurittomaan ja lakottomaan arkeen. Itselläni kokeilussa oli ensimmäistä kertaa lihaton kuukausi ja kyllä, minä Sanna-liha-Mari, selviydyin tuosta ajasta ilman sen suurempia vieroitusoireita. 

Ajatus kasviruokaan siirtymisestä on monet vuodet puistattanut minua. Miten muka voisin selvitä aamuisin kouluun ilman leivän päällä olevaa kinkkua tai iltaisin kotona popsimalla porkkanoita kun muu perhe mässäilee nenäni alla karjalanpaistilla, makaronilaatikolla tai naudan sisäfileepihveillä? Vastaus näistä koettelemuksista selvinnennä on, että kiemuroiden kautta kiitos hyvin. Oikein asennoitumalla ja asiaan omistautumalla ihminen pystyy vaikka ja mihin.

heipä hei joulukinkku

Viime syksynä mediassa kohuttu tuotantoeläinten kohtelu Suomessa herätti kärkästä keskustelua niin lihansyönnin puolesta kuin vastaan. Ääripäiden keskinäisessä sodassa olen se väliinputoaja, joka hiljaa hyväksyy muiden ajatukset sen enempää itsestäni numeroa tekemättä. Lihan jättämiseen väliaikaisesti pois ruokavaliostani toki vaikutti keskustelujen keskiössä pyörineet eläinaktivistien salakuvaamat surullisen raa'at videot suomalaisista navetoista ja sikaloista, mutta yksinomaan eläinten oikeuksia en tässä lähtenyt puolustamaan. Lihan tuotanto kuormittaa ympäristöä luvattoman paljon, kuten moni muukin asia, mutta sekään ei vielä riittänyt perusteeksi luopua lemppari-proteiininlähteistäni. 

Halusin tehdä kokeilun ennen kaikkea itseni takia; nähdä miten kehoni reagoi lihattomuuteen ja pystynkö ylipäätään luopumaan itselleni niin juurtuneesta jokapäiväisestä ruoasta sekä psyykkisessä että sosiaalisessa mielessä. Olen pitkään halunnut yrittää ymmärtää niitä kasvissyöjiä, joille tämä ruokavaliovalinta on jossainmäärin lopullinen, joten mikä olisi ollut parempi tapa kuin asettua heidän asemaansa edes kuuriluontoisesti. Ja plussaahan ne ympäristöhyödyt ja eläinten hyvinvoinnin edistäminen vain olivat kokeiluun ryhtymisen kannalta.

Tykkään haasteista ja niitä on tässä kuussa riittänyt. "Kun olen kerran jotain päättänyt, niin siitähän ei sitten lipsuta", ajattelin syödessäni kasvispihvejä yhdeksättä päivää putkeen. Kiireinen arki ei ole sallinut jokapäiväistä erillistä ruoanlaittoa, joten pitkät pätkät vetelin porkkana-cashewpähkinä- pihvejä tai pinaattipastaa, joita sai kerralla valmistettua suuremman määrän varastoon. Kovassa kulutuksessa olivat myös pinaattiletut ja pakastewokkivihannekset sekä porkkanat ja pakastemarjat. Tuli myös huomattua, että monipuolisen kasvisruokavalion ylläpito vaatinee kohdallani vielä harjoittelua.

porukat popsii possua, meikä munakasta

Yksi, mainitsematon motiivini kasviskuukaudelle oli myös pian lähestyvät wanhojen tanssit - ja siihen mekkoon mahtuminen. Lihomiseen ei ole varaa jos mielin prinsessaunelmassani tanssahdella kolmisen viikon kuluttua. Varsinainen laihdutuskuuri tämä ei kuitenkaan ollut, vaan siinä sivussa vähensin herkuttelua, kun muutenkin piti olla aiempaa tarkempi syömisistään. Kuukauden saldona onkin parin kilon kevennys. Eri asia on toki se mitä siitä on h-hetkellä jäljellä.

 Tanssikenkien metsästys tuotti eilen tulosta. Onhan näissäkin se seitsemänpäivän vaihto-palautusoikeus jos viikon verran kotona talsittuani tuntuu, että varpaat kuolevat. Odotetaan pahinta ja toivotaan parasta.

Suosittelen kokeilemaan lihasta pidättäytymistä, jos itse kokee siihen edes jonkinlaista kutsumusta. Kun kokeilee uusia asioita avoimin mielin on helpompi ymmärtää sekä omia että toisten toimintatapoja. Kokemuksesta kerron, että lihattomasta elämästä selviää pienellä etukäteissuunnittelulla varsin kivuttomasti. Pahimmassa tapauksessa keho ja mieli voivat paremmin, tarpeeton napostelu vähenee ja vitamiineja tulee huomaamattakin tankattua tuplasti aiempaa enemmän kasvisten, hedelmien ja vihannesten ottaessa suuremman roolin lautasmallissa.  Sen verran kasviskärpänen taisi minua puraista, että tulen jatkossa vähentämään lihan syöntiäni, mutta täysin en siitä halua luopua. Liha ja rakkaus ovat aina kulkeneet elämässäni käsi kädessä, mutta jatkossa voisin silloin tällöin yrittää säästää jokusen Mansikin hengen ja tuntea olevani taas hieman parempi versio itsestäni. 

Rakkaudesta lihaan,

 Sanna-Mari

Hetkiä pieniä

On tiistai-aamu ja kello näyttää 8:24. Juoksen koululaukku sylissä bussipysäkille. Liian pitkän odotuksen jälkeen bussia ei edelleenkään näy, joten päätän vaihtaa pysäkkiä, jospa siellä tärppäisi. Totean, ettei kalaonni tänään suosi tätä vesimiestä, joten lähden käppäilemään takaisin kotiin läpimään. 

Mittari näyttää -12°C ja kello et ehdi kouluun huilutunnille : vaikka kuinka yrittäisit. Lähden siis käymään entisellä peruskoulullani hoitamassa avainasioita. Kilometrin eessuntaas lompsittuani katson kotona kelloa todetakseni, että seuraava bussi tulee vasta vartin päästä. Jään siis eteiseen istumaan ulkovaatteet päällä ja odotan. Ehtisin mainioisti 10:05 tulevaan Helsingin bussiin, jolla pitäisi ehtiä kansallisoopperalle ennen klo: 11. Mutta jälleen seisoskelen pysäkillä pomppelehtien epämääräisesti pitääkseni itseni lämpimänä.

Viimein—vartin aikataulusta jäljessä—astun sisään bussiin, jonka kuski sanoo hitaasti, mielentilaani tunnustellen huomenia ja toivottaa tervetulleeksi lämpimään. Kiitän häntä tämän aamun leveimmän hymyn kera ja lysädän penkkiin jännittämään, ehdinkö ajoissa oopperaan; myöhästyneitä kun ei oteta sisään ennen väliaikaa. Bussista jäätyäni pingon minkä jaloistani pääsen kohti oopperaa ja istun kuin istunkin 1. parven penkissä klo 10:58 valmiina seuraamaan uunituoreen Indigo-oopperan harjoituksia. 

Kouluun en tänään tämän ainukertaisen tilaisuuden takia ehdi, joten lähden harjoitusten päätyttyä jälleen bussipysäkille nauttimaan raikkaasta tammikuisesta iltapäivästä. Kerta kiellon päälle #vaintuusulajutut koetelee kärsivällisyyttäni ja bussin stop-nappulat ovat rikki niin että stop-valo palaa bussin etuosassa pysähtymisen merkiksi vaikkei kukaan ole sitä painanut ja tämän huomaan vasta kun bussi pyyhältää pysäkkini ohitse. 

Kävellessäni autioita kotikontujani pohdiskelin päivän kulkua ja hymyilen; kuinka kaikki voikaan mennä niin pieleen mutta onnistua silti samaan aikaan? Mieleni tekee taas yht’äkkiä kirjoittaa blogia. Onhan siitä jo jokunen tovi kun olen viimeksi kirjoitellut. Kynnys julkaista omia tekstejä on viimeaikoina kasvanut huiman korkeaksi, kun internetin ihmeellinen maailma pursuaa toinen toistaan taitavampien bloggaajien ajatuksia. Itsensä vertaaminen muihin ei koskaan tuota muuta kuin pahaa mieltä jollekulle, joten syteen tai saveen, nyt annan itselleni taas luvan uskaltaa.

<3: Sanna-Mari

LUX Helsinki 2016

Lomalla viimeinkin

Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin... Vai voiko? Pitkin kevättä tehdessäni kesäsuunnitelmia ajattelin, että tällä kerta otan rennosti. Vaikka kesätyöhakemukseni eivät saaneet vastakaikua,  aktiivisiin ihmisiin mukaan lukeutuvana sitä ei huomaakkaan, kun loma onkin yks kaks bookattu täyteen tekemistä. Loman alkuun on kuulunut päättäreiden viettoa, vanhojen ystävien tapaamista, kaverin synttäreiden viettoa metsässä telttaillen ja vaihtoon lähtevän läheisen ystävän yllätysläksiäisten järjestämistä.

Päättärihumua ja sibistovereita

Tuusulan perinteinen kesälomankorkkaustapahtuma 

Montturock ja Nopsajalka

Yksi ihana telttailutoveri

Ystäviä ja läksiäisiä

 Edessä on vielä mm. matka Savonlinnaan kaverin kanssa, sukulaisten kanssa mökkeilyä, shoppailureissu Lontooseen, festareista ainakin Summer up, veljen ja serkun rippijuhlat sekä Lions Clubin järjestämä kolmen viikon nuorisovaihto Itävallassa, josta voisinkin kertoa vähän lisää.

Viime syksynä entisen kouluni rehtori otti yhteyttä ja kysyi, olisinko kiinnostunut lähtemään kesällä nuorisovaihtoon Tuusulan Lions Clubin kautta. Alkuun epäröin ja viivyttelin vastaukseni kanssa pitkään -- enhän ole koskaan aiemmin ollut yksin ulkomailla. Kahden Comenius-matkan kokeneena kuitenkon tiedän, kuinka mahtavaa on saada kansainvälisiä ystäviä päästä avartamaan maailmankuvaansa asumalla isäntäperheessä ja osallistumalla heidän arkeensa. Noilla matkoilla Hollannissa (2013) ja Espanjassaa (2014) olin kuitenkin osana Suomesta lähtevää kahden opettajan ja kuuden oppilaan ryhmää, joista jokaisen tunsin hyvin ennestään. Matkat kestivät vajaan viikon ja niiden ohjelma oli suunniteltu tietyn teeman ympärille.

"Energy puzzle" Comenius-hankkeen Suomitytöt host-siskoineen Espanjassa keväällä 2014

Julkaisua janoava otos samalta matkalta

Sain kuulla, että nuorisovaihtojen pituudet vaihtelisivat kahdesta neljään viikkoon kohdemaasta riipuen. Niin pitkä aika yksin ulkomailla arvelutti aluksi, mutta kun Lions Club tarjoutui kustantaamaan lentolippuni, niin pakkohan tähän tilaisuuten oli tarttua. Aikani kohdemaata etsiskeltyä löytyi Itävallasta "Sound of music"-niminen leiri, joka kuulosti C-duuri fanfaarilta minun korvaani. Kun sitten kuulin päässeeni mukaan, en hetkeäkään epäröinyt paikan vastaanottamista. Itävalta on maana minulle täysin vieras joitakin google-tädin juttuja lukuunottamatta. Heinäkuussa edessäni onkin oikea kulttuurikylpy ensin viikon verran isäntäperheessä ja sitten kahden viikon mittaisen musiikkileirin muodossa. 

Vielä on onneksi kesää jäljellä täällä kotosuomessa ja Lontoossakin ehdin pyörähtää ennen "vaihtomatkaa". Nautitaan kesästä päivä kerrallaan ja askel askeleelta ollaan yhä lähempänä elämän tuomia seikkailuja.

<3: Sanna-Mari

Viimeisiä viedään

Nyt jos koskaan kevät on väistymässä kesän tieltä. Musiikkiopistossa pääsin kauhulla odottamistani teoriakokeista läpi, mikä oli suuri helpotus. Myös ensimmäinen telinevoimistelun kevätnäytös pelkän ohjaajan roolissa on koettu, enkä voi muuta kuin olla ylpeä lasten suorituksista. On upeaa katsottavaa kun omat valmennettavat tekevät suunnittelemaasi näytösohjelmaa -- ja onnistuvat siinä! Myös tämän viikon viulu- ja huilukonserttinikin olisivat voineet mennä huonomminkin.
Haiseeko täällä teistäkin jokin?

Missä määrin on sopivaa hehkuttaa omista suorituksistaan, onnistumisitaan tai ansioistaan? Jokainen saavutettu päämäärä tuo lisää itseluottamusta, mutta missä menee raja positiivisen ylpeydentunteen ja ylimielisyyden välillä? ? ?

Tiedetään, ei saisi yleistää, mutta suomalaisten on usein hankala tuoda esiin omia ylpeydenaiheitaan. Vai olenko yksin tämän asian kanssa? Välillä on vaikeaa ottaa myöskään kehuja vastaan. Liiallinen vaatimattomuus kun on ärsyttävää, kuten myös hivenen ylimielisyyteen kallistuva "no, oisin mä parempaankin pystynyt" -tyyppiset vastaukset. Pikkuhiljaa olenkin yrittänyt luopua "äh, mulla oli vaan hyvä tuuri" ja muista itsensävähättelyfraaseista, koska  k i i t o s  on ihmeen hyvä ja tehokas sana, johon kumpikin keskustelun osapuoli on todennäköisesti tyytyväinen. Kehuja on mielissään, kun hänen asiansa menee perille, ja kukapa meistä ei pienessä mielessään rakastaisi positiivista palautetta, koskipa se sitten uutta paitaa, lauluääntä, varpaankynsiä tai perunankuorimistaitoja.

Kehut voivat toki olla vaivaannuttaviakin. Muistan edelleen, kuinka voitettuani ala-asteella poikia kädenväännössä monet anelivat viikkokaupalla, että näyttäisin heille hauikseni. Näin jälkeenpäin asia tuntuu todella typerältä, mutta silloin se oli kova pala. En halunnut esitellä habaani, sillä se vaan tuntui minusta silloin todella ylimieliseltä, vaikka muuthan sitä kerjäsivät. Voi olla, että siihen aikaan hatarammalla itsetunnollaninkin oli osuutta asiaan.
Nykyisin olen kuitenkin vain imarreltu jos kuulen kyseisen kommentin, sillä sen verran itseluottamusta on kertynyt tämän lyhykäisen noista ajoista tähän päivään- matkan varrella, että olen uskaltanut hyppäämään pois mukavuusalueeltani ja seisomaan ominaisuuksieni takana. Minähän se vain olen, ihminen siinä missä muutkin. Eikä sitä tarvitse hävetä.

Haluan vielä tähän loppuun antaa yhden vinkin: äänittäkää/kuvatkaa itseänne kun esiinnytte. Olen itse saanut iloisesti yllättyä, ettei "se äskeinen veto" mennytkään niin penkin alle kuin se esitystilanteessa tuntui. Jos joku yleisöstä tulee jälkeenpäin kehumaan suoritustasi, ne kehut saa ja pitääkin ottaa vastaan ilolla, sillä vaikka oma suoritus tuntuisi itsestä alisuoriutumiselta, se on tälle katsojalle tai kuulijalle vain yksi hetki muiden joukossa, ja jos se kyseinen hetki on on tuonut hänelle iloa tai muuten nostanut tunteita pintaan, voit olla tyytyväinen suoritukseesi -- jollekin se hetki on ollut merkityksellinen.

Minä kiitän ja kuittaan tältä erää, vaikkakin on pakko vielä hehkutta: enää muutama päivä ennen kuin tiedätte-kyllä-mikä alkaa!

<3: Sanna-Mari

Kukkuluuruu...

Vuoden viimeinen jakso on jo kovaa vauhtia etenemässä kohti kesälomaa, siis mitä mitä mitä?! Vastahan mä pääsin peruskoulusta ja nyt pitäisi jo tietää alustavasti mitä aikoo kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa. Aika vaan kuluu ihan törkeän nopeasti. 

Toinen pikkuveljistäni täytti toissapäivänä kymmenen, mikä herätti jälleen tähän todellisuuteen, että se tiimalasissa valuva hiekka, muistot kultaava fysiikan perussuure on ohikiitävää sorttia. Eilenhän se mun veli syntyi... puhumattakan siitä, että eka vuoteni lukiolaisena vetelee jo viimeisiään! Välillä tuntuu, että aika voisi tosiaan höllätä otettaan siihen kaasupolkimeen. 

Tai ehkä pitäisi vain opetella pelaamaan näillä korteilla. Vaikka kuinka jokaisen tähdenlennon tai synttärikakun kynttilöiden puhalluksen aikana toivoisi, ei vuorokauteen tule lisätunteja. Kaikilla on kuitenkin mahdollisuus jollain tavalla vaikuttaa siihen, miten sitä kallista aikaansa käyttää. 

"Elämä on ihmisen parasta aikaa", "yolo", mitä näitä elämänviisauksia nyt on. Törmäsin alla olevaan kuvaan We heart it:ssa, ja se oli jotenkin pysäyttävä, vaikka internetin ihmeellinen maailma on pullollaan samankaltaisia kuvia. Aikaa kun ei ole loputtomiin, joten miksi hamstrata ja tavoitella jatkuvasti vain materiaa, kun voi saada paljon enemmän? 

Hetkiä, tunteita, kokemuksia, muistoja...

Näistä tunnelmista siirryn kip kop hataraa aasinsiltaa pitkin viimeaikaisiin tapahtumiin.

Aikavälillä edellinen postaus-tämä hetki on ehtinyt tapahtua niin paljon, että menisi ikä ja terveys jaarittelujeni lukemiseen, joten annan kuvien puhua puolestaan.

 Vietin pääsiäisen jälkeisen viikon serkkuni perheen kanssa Rukan maisemissa rentoutuen. Viikon "omalomalla" nautittiin erityisesti lumesta, hyvistä ruoista, aurinkoisista laskettelurinteistä ja taisin siinä n. 30 km murtsikkaakin rykäistä.

Tyttöjen kanssa käytiin Tampereella shoppailemassa, syömässä ja katulaulamassa. Koskaan aikaisemmin en ole kaduilla lauleskellut, mutta sen verran positiivinen maku siitä jäi, että varo vaan Helsinki, Tampere oli vasta alkua!

Koskikeskuksen taivaalliset Jugit

Leffaselfie serkun kanssa. Käytiin katsomassa Disneyn uusi musikaalielokuva Into the woods 

ja tykkäsin kyllä kovasti :3.

 Tästä kuvasta tulee itselleni niin hyvä mieli! Ohjeena oli laittaa värikästä päälle ja kirjoittaa lyhyt hakemus kuvan kera ja eikä mennyt kuin muutama päivä kunnes... Pim...

Ei sitten muu auttanut kun suunnata vr:n nettisivuille lunastamaan lippuja jälleen kerran Tampereelle, eihän edellisestä viisitistä ollut kulunutkaan kuin se viisi päivää :D. 

Päivä särkänniemessä oli aivan mahtava kokemus! Pääsin näkemään monia Uusi Päivä-sarjan näyttelijöitä, tutustuin uusiin ihmisiin, söin hyvää ruokaa, ja mikä parasta; pääsin korkkaamaan filmitähdenurani! Lopullista musavideota odotellessa...

Näin kavereita ja päästiin Annan kanssa samaan kuvaan monille Helsingissä liikkuville tutun 

reggae-supermiehen kanssa, heh.

Viime aikoina olen myös käynyt useampaan otteeseen samoilemassa milloin missäkin metsässä. Linnun laulua kuunnellessa on ihanaa vain käyskennellä, räpsiä kuvia ja nollata aivoja. 

Aika kultaa muistot ja muistot tekevät ajasta kultaisen. 

<3:Sanna-Mari

Lahot laudat narisevat jalkojeni alla. Keli on harmaa, hiostava eikä määränpäätä erota paksun sumun keskeltä. Päässäni humisee. Koeviikot... Jostain kaukaa kuuluu veden voimakas virtaaminen. Narsk. En katso alas, vaan tarraan käsilläni yhä tiukemmin köysistä punottuihin kaiteisiin ja jatkan matkaani. Portfoliot, työselosteet... On päästävä pois. Narsk, narsk. Tankotanssi, kuntosali... Sillalle ei näy loppua. Läksyt, kotityöt... Tuuli yltyy ja silta alkaa huojua. Jalkani lipsuvat askel askeleelta enemmän ja enemmän. Viulu- ja huilutunnit, soittoläksyt... Silta vetelee viimeisiään, musiikkiproduktiot... on vain ajan kysymys koska se romahtaa, valmennustyö... samoin on kyynelkanavieni laita. Sosiaalisten suhteitten ylläpito... Otan varovaisia juoksuaskelia, henki ei enää kulje. Räkspokspumpow! 

Herään.

Onnellinen huokaus. Pitkästä aikaa on aikaa pysähtyä. Viimeaikoina on tuntunut siltä, ettei arjesta meinaa löytyä pienintäkään hetkeä olla tekemättä mitään, olla vain, hengittää ja ajatella. Koulun, koeviikkojen, harrastusten, töiden, musaprokkisten, liikunnan ja milloin minkäkin velvollisuuden mahduttaminen yhteen samaan arkeen ovat yhdessä huolehtineet psyykkisen jaksamiseni ravistelusta jo pidemmän aikaa. Mulla on kuitenkin sellainen kutina, etten ole ylikuormiutumiseni kanssa yksin. Kevät tuppaa aina tuomaan mukanaan ripauksen ressiä, meille jokaiselle. Kysymykseni kuuluukin: Olemmeko oikeasti niin kiireisiä kuin uskottelemme itsellemme olevamme? Vastauksia löytyy varmasti niin monta kuin vastaajiakin. 

Valintoja, valintoja, valintoja... Kysehän on loppupeleissä priorisoinnista. Tuntuupa hassulta, että juuri minä, aka "priorisoimattomuuden multihuipentuma" kirjoitin noin. Maailmassa on niin paljon asioita, joita haluan nähdä, kokea, oppia, tietää ja tehdä! On lähes mahdotonta sanoa, mikä on nyt elämässä tärkeintä, mihin kannattaa satsata ja mitä jättää taka-alalle. Tapanani kun on haalia koko ajan uutta, vaikka entuudestaankin riittäisi tekemistä enemmän kuin tarpeeksi. Sanotaan, että "aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa" mutta entä jos on valmis tekemään töitä saavuttaakseen haluamansa? Kokemuksesta voin sanoa, että johonkin se raja on vedettävä, mutta mihin? Siinä ainakin minulla riittä vielä opettelemista.

Koko ajan sitä kuitenkin oppii jotain uutta, niin itsestään kuin tästä ympäröivästä maailmasta. Haluaisin edetä, edes pienin askelin, kohti haasteiden vastaanottamisen, haaveitten toteuttamisen ja armollisuuden itseään kohtaan välistä kultaista keskitietä. Omalla kohdallani yksi näistä askelista oli aiemmin mainitsemani lyhyeen matikkaan siirtyminen. Kaikkilla on omat polkunsa joita kuljeksia ja jokainen toimii oman elämänsä ja unelmiensa välisenä sillanrakentajana. Kenenkään ei tarvitse paukuttaa vasaraa yksin, sillä aina löytyy joku, joka voi tulla pitelemään kiinni nauloista tai ojentamaan seuraavan laudan.

<3: Sanna-Mari